"Mennäänkö treffeille vai jutellaanko ensin?"
Siitäkö eräänä elokuisena perjantaiaamuna lähettämästäni Tinder-viestistä se johtuu, että minä ihan pian lähden Lontooseen? Päätettiin mennä treffeille tiistaina, mutta oikeastaan ei koskaan niille ensitreffeille päädytty, koska nähtiinkin sitten jo maanantaina. Siitä on nyt päivälleen tasan vuosi aikaa, kun sen tyypin näin ekan kerran. Sydämessä läikähti, kun astuin ulos bussista ja hänet näin. Ensisilmäyksellä läikähti ja kun vähän aikaa oltiin kallioilla istuskeltu, sydän hyppäsi kurkkuun, kun hän kertoi muuttavansa parin viikon kuluttua pysyvästi Lontooseen. (Kerrankin tapasin jonkun ihanan ja heti se lähtee pois!) Meillä piti olla vain sen pari viikkoa kestävä kesäromanssi, mutta vahingossa se jatkuikin vielä muutaman kuukauden, vaikka asuimme eri puolilla Eurooppaa.
Eihän siitä jutusta sitten lopulta mitään tullut. Mutta kun muutaman kuukauden ajattelee, että haluaisi elämäänsä suunnitella pidemmälle jonkun ihmisen kanssa, niin siinä kyllä ehtii aika monta kertaa miettiä, josko sitä pitäisi perässä sinne Lontooseen lähteä. Ja kun saa päähänsä ajatuksen Lontooseen muutosta, niin sitä on aika vaikea karistaa, vaikka se ihmissuhde loppuisikin. Eron jälkeen kävin pitkiä keskusteluja itseni kanssa siitä, haluanko nyt varmasti lähteä ihan itseni takia enkä sen toisen. Mutta nyt kun olen omasta tahdostani katkaissut välit häneen, olen täysin varma: itseni takia minä sinne lähden!
Johtuuko tämä Suuresta Elämänsuunnitelmasta?
Joskus melkein kymmenen vuotta sitten tein Suuren Elämänsuunnitelman. Siihen mennessä olin asunut oikeastaan vain Itä-Suomessa, minkä vuoksi piti tehdä jotain, että ehtisi elämässä nähdä muutakin ennen aloilleen alottumista. Suuri Elämänsuunnitelma sisälsi kaksi ja puoli kohtaa:
1. Pitää asua Lapissa yksi vuosi.
2. Pitää asua pääkaupunkiseudulla yksi vuosi.
2,5. Pitää asua ulkomailla yksi vuosi.
Kaksi ensimmäistä osaa olivat pakollisia, mutta kolmas osa vain ehkä-juttu, koska olinhan kuitenkin käynyt lukion jälkeen au pairina Kaliforniassa kahdeksan kuukautta. Lappiin lähdinkin aika pian tuon suunnitelman tekemisen jälkeen ja Kittilässä meni kokonainen kouluvuosi opehommissa. Lapin jälkeen opiskelukaupunki Joensuu alkoikin sitten tuntua jo tarpeeksi koetulta ja puolen vuoden päästä aloin taas tehdä suunnitelmia Etelä-Suomeen lähdöstä. Helsinki vei mennessään, ja siellä viihdyin yhtä mittaa viisi vuotta (jos ei lasketa yhtä parin kuukauden syrjähyppyä kotiseuduille).
Vaikka Helsinki olikin niin ihana, mielessäni koko ajan oli kytenyt ajatus ulkomaille lähdöstä. Olin pitänyt itselleni ehtona sitä, että ensin pitää kirjoittaa gradu ja valmistua maisteriksi. Se homma ei vaan tuntunut etenevän ja elämä junnasi paikoillaan... Päätin, että nyt on aika lähteä! Mitä sitä suotta odottelemaan, koska elämä on tässä ja nyt?!
Olenko vain päämäärätön harhailija?
Nuo kaksi edellä mainittua asiaa ovat varmasti ne viralliset syyt, miksi juuri nyt lähden. Mutta olen kai luonteeltani sellainen, että en viihdy vuosikausia paikoillani. 16 vuotta maalla korvessa riittivät, ja sen jälkeen olen vaihdellut vähintään parin vuoden välein asuntoja, muutaman vuoden välein kaupunkeja ja työpaikkojakin lähes joka vuosi. Kaipaan uusia alkuja, uusia maisemia, uusia ihmisiä, uusia haasteita.
Yhdeksän päivän päästä Lontoo!
